Tilan historia

 

Varhaiset vaiheet

Heinolan tilan historia on osa Nummisten kylän historiaa. Nummisista on löytynyt varhaisia kivikautisia asutusjälkiä, lähinnä korkeimmilta mäkialueilta, sillä suurin osa Nummisten pinta-alaa oli meren alla ja mäet kohosivat luotoina ja saarina. Kivikautiset jäljet eivät tiettävästi viittaa pysyvään asutukseen – toisaalta alueella ei juuri ole tehty kaivauksia.

Kivikautisia jälkiä Heinolan tilan lähistöllä on löytynyt Ohkolanjokilaakson rannalta, junaradan tieltä räjäytetyiltä Pukinkallioilta, sekä muinaisrantaa nykyisen Mastotien lähettyviltä. Kivikaudella Heinolan tilan pellot ovat olleet merenpohjaa, joten maaperä on syvää, kerrostunutta savea.

Noin 1400- ja 1500-luvun vaihteissa Nummisten kylän ensimmäiset varsinaiset pysyvät asukkaat asettuivat Mustijoen rannalle – eli muutaman kilometrin päähän Heinolan tilasta – nykyiseen Nummisten kylän keskustaan kartanoiden, kaupan ja koulun seuduille. Ennen tätä Nummisten metsä-alueet olivat olleet hämäläisten sukujen nautinta-aluetta ja niitä käytettiin lähinnä metsästykseen.

Vuonna 1608 Ruotsin kuningas Kaarle IX antoi lähes koko Nummisten kylän alueen palkintoläänitykseksi uskollisen ratsumestarinsa Henrik Wreden leskelle, joka sai suuria läänitysalueita muualtakin Etelä-Suomesta. Nummisten kartano eli Nummis säteri perustettiin vuoden 1640 vaiheilla, jolloin tilanhoitaja asettui alueelle.

Vuosien saatossa kartano otti haltuunsa useita kylän vanhoja tiloja – varsinkin 1600-luvun lopun useat perättäiset katovuodet johtivat siihen, että monia tiloja joutui ’kruunun haltuun’ maksamattomien verojen takia. 1690-luvulla jäljellä oli enää kolme kantatilaa (Arola, Jussila ja Sahari) sekä kartano. Kartano yritti jatkuvasti omia tiloja itselleen, mutta mm. ruotujärjestelmä esti joitakin tällaisia yrityksiä.

1700-luvun sotaisten vuosien mittaan koko kylä kuitenkin vähitellen tuli kartanon alaisuuteen ja vanhat rälssitilat hävisivät. Kartanon nimeksi vakiintui Frugård. Reilut 200 vuotta – vuodesta 1709 vuoteen 1912 – kartano oli Nordenskiöld-suvun omistuksessa.  Kartanolla oli lukuisia alustiloja, oma kalkkikaivos ja Nummisten soilta nostettiin turvetta.

Kartanon alueet jaettiin muutamankin kerran uudelleen perinnönjaoissa. Vuonna 1784 Nummisten kartano jaettiin kolmen veljeksen kesken ns. Nummisten isojaossa. Näin syntyivät Ulriksdalin kartano, Ylikartano (Andersberg) ja Alikartano (Frugård). Ulriksdalin maat liitettiin kuitenkin myöhemmissä vaiheissa Ylikartanoon. Veljekset myös jakoivat uudelleen torppariperheensä ja näiden maat – itseasiassa koko kylän maat järjesteltiin uusiksi ja alustalojen nimetkin osin muuttuivat.

Sahari oli alun perin yksi Nummisten kolmesta kantatilasta, jo ajalta ennen Nummisten kartanon perustamista. Sahari -nimi liittynee Nummisiin kosken tuntumaan jo 1500-luvulla perustettuun sahaan, jota Saharin rälssitilan isännät, kuten Simo Matinpoika, hoitivat.
Alkuperäinen Saharin tila oli kuitenkin nyt pilkkoutunut moneen osaan ja suurimmaksi osaksi nimetty uudelleen.

Heinolan torpan synty

Wähä-Sahari/Marku/Markula/Markus/Marckus/Markuses nimellä mainitun talon yhteyteen oli talon tyttären Maria Johansdotterin (1768-1811) ja talon vävyn Henric ”Henni” Anderssonin (1766-1843) toimesta vuonna 1790-1803 perustettu Heinolan torppa.

Seuraavan kerran torpasta saadaan asiakirjatietoa 1832-1833, kun Alikartano jaettiin Nordenskjöldin veljen ja sisaren välisessä perinnönjaossa, ja tässä yhteydessä mainitaan, että puolet ”Sahari eller Markuksen rälssitilan mantaaleista” osoitettiin juuri perustetulle Nordbon tilalle/kartanolle, toisen puolen jäädessä Frugårdin (Alikartanon) alaisuuteen.

Tästä Alikartanon alaisesta, Mustijoen rannalla sijainneesta Wähä-Saharin eli Markun (Markuksen jne) eli Heinolan torpasta väki oli muuttanut kartanon maiden perimmäiseen laitaan, aluksi luonnon niittyjen ja raivaamattomien metsien keskelle, suunnilleen nykyisen Heinolan tilan kohdille.  Tätä Heinolan torppaa kutsuttiin vaihtelevasti kirkonkirjoissa Heinolaksi, Markuksi tai Sahariksi.
Kirkonkirjojen merkintojen perusteella voi päätellä, että aikalaiset ajattelivat, että entinen Sahari jatkui siellä, minne Heinolan torppa asukkaineen oli siirtynyt. Geneettisesti tämä ainakin piti paikkansa.

Rippikirjoihin vuodelta 1808 tämän Heinolan torpan ensimmäiseksi asukkaaksi on merkitty Fredric Henricsson, Hennin ja Marian vanhin poika. Vuosien 1811-1821 rippikirjoissa asukkaiksi on merkitty hänen vanhempiensa Hennin ja Marian lisäksi sisaruksensa Lucas, Elias, Nils, Maja Greta ja Nikodemus.
Nämä 1800-luvun alun torpparit, emäntä Maria Juhontytär/Johansdotter ja isäntä Hendric ”Henni” Antinpoika/Andersson lapsineen,  ovat nykyisen Heinolan tilan varsinaisia perustajia ja sen peltojen ensimmäisiä raivaajia.

Heinolan lampuoti 1800-luvulla

Vuoden 1835 henkikirjassa aikaisemmin torppana esiintynyt Heinola on kirjattu osaksi Nummisten rälssitilaa ja sen isännäksi on merkitty lampuoti Frederic Henricsson (1791-1838) ja puoliso Maria Christina , myös nimeä Maria/Maja Stina käytetty (1799-1878). Koska tilaa alettiin kutsua ’lampuodiksi’ entisen ’torpan’ sijaan, vero- ja työvelvollisuus kartanoon näyttäisi säilyneen kuitenkin muuttumattomana, vaikka lampuotilla olikin oikeus koko viljelytilan vuokraamiseen.
Torppari/lampuotiperheet raivasivat Heinolan peltoja koko 1800-luvun, käyden tietysti säännöllisesti suorittamassa taksvärkkinsä kartanoon. He saivat vuosikymmenten aikana raivattua peltoa reilut parikymmentä hehtaaria. Karjaa laidunnettiin suuremmallakin alueella.

Muijaniityksi kutsutun raivuupellon nimeen liittyy todennäköisesti se, että 1800-luvulla talossa oli paljon naisia. Fredricin ja Maria ”Maja Stinan” aikuisiksi eläneistä kuudesta lapsesta vain yksi oli poika – joten näiden viiden tytön voimin varmaan on Muijaniittyäkin pelloksi kuokittu. Nuorimmainen, kaksoistyttö Carolina ”Karoliina” Fredriksdotter (1838-1913) avioitui Johan ”Juho” Vitalis Wikströmin (1842-1919) kanssa, josta tuli Heinolan lampuotin seuraava isäntä. – ”Muijia” riitti kuokkijoiksi myös seuraavan sukupolven aikana: Karoliinan ja Vitalin lapsikatraassa oli myös viisi tyttöä ja vain yksi poika!

Torpparilain jälkeen itsenäinen tila

Itsenäisen Heinolan tilan ensimmäinen isäntä oli Karoliinan ja Vitalin ainoa poika Johan Sakeus Wikström (1876- 1959) ja emäntänä vaimonsa, entinen Frugårdin kartanon sisäpiika Ida Maria Lehtinen (1877-1951), joka oli kotoisin Sälinkäältä. Torpparilain myötä lampuoti sai oikeuden itse raivaamiinsa peltoihin, niin että he saivat lunastettua itselleen verraten suuren tilan, jossa oli peltoa ja metsää noin 60 hehtaaria. Vuodesta 1921 entinen lampuoti oli Heinolan tila.
Nummisiin syntyi torpparilain myötä 63 uutta tilaa, lähinnä kartanoiden entisten, toisinaan hyvinkin vanhojen alustilojen ja kartanon työntekijöiden lunastaessa maita itselleen.

Tilan itsenäistymisen varmistuttua Sakeuksen johdolla rakennettiin 1920-luvulla uusi, iso hirsinen päärakennus, tiilinen navetta- ja tallirakennus sekä tiilinen aitta. Tiilet valmistettiin oman maan savesta polttamalla. Nummisten Ylikartanolla oli nimittäin tiilitehdas, jonka toimintatavoista otettiin oppia: oltiinhan sielläkin käyty töissä. Perheessä oli neljä lasta: tytär Martta Maria (1902-1983) joka perheettömänä kuolemaansa saakka asui synnyinkodissaan sekä pojat Emil ”Eemeli” Sakeus (1904-1987), Erik ”Erkki” Ludvig (1906-1970) ja Paavo Ilmari (1915-1996). Pojat halusivat eroon ruotsinkielisestä sukunimestä ja vaihtoivat sen Sahariin, Martta oli aiemmin jo kääntänyt nimensä Lahtivirraksi.

Eemeli meni naimisiin 30-luvulla ja asettui perheineen Mäntsälän Saaren kylään. Sotien jälkeen Erkin palattua terveenä ja voimissaan kotiin rintamalta oli ajatuksena, että hän jatkaisi tilan pitämistä nuorikkonsa Annan kanssa. Mutta mielisairaanhoitajana Annalle maalaistalon työt ja elämä ei ollut kovinkaan tuttua, ja Erkki totesi, että parasta heidän on luopua aikeesta. He muuttivat Helsinkiin Vartiokylään.

Paavo tilan isäntänä

Vuonna 1946 talonpito siirtyi nuorimmalle pojalle Paavolle ja hänen vaimolleen Lauralle (1925-1957). Rekolassa perheensä kanssa asunut nuori Laura oli tullut tilalle sota-aikana kaupunkilaisten talkootyökomennusten myötä, ja hän oli mieltynyt kovasti sekä maalaistalon elämäntapaan että karjanhoito- ja muuhun työhön. Ylioppilaaksi päästyään hän ei sitten jatkanutkaan aikeitaan mennä opettajaseminaariin vaan kävi karjanhoitokoulun. He avioituivat Paavon kanssa Lauran tultua täysi-ikäiseksi ja lunastivat tilan itselleen Sakeukselta ja Idalta.

1950-luvun alkupuolella alkoi uuden valtatien rakentaminen Helsingistä Lahteen, ja tilan maat kahteen osaan jakanut valtatie 4, nykyinen tie 140 (Eteläinen pikatie) valmistui. Heinolan isäntäväkikin oli uuden haasteen edessä: aputyöväkeä ei enää maatalouteen saanut ja työt piti yrittää mahdollisimman pitkälle koneistaa. Se merkitsi tarvetta merkittäviin investointeihin. Paavo ja Laura pohtivat uutta tilannetta. Heinola oli siihen asti sijainnut kaukana kyläkeskuksista, sekä maanteistä että kaupoista, postista, pankeista. Siksi nähtiin viisaaksi rakennuttaa Heinolan tilan pohjoiseen kulmaan liikerakennus huoltoasemaa ja muita palvelupisteitä varten (nykyinen Saharintie 2).

Rakennusprojekti kuitenkin jäi kesken, kun Laura menehtyi yllättäen syöpään vuonna 1957. Paavon jäätyä leskeksi ja seitsemän pienen lapsen yksinhuoltajaksi, pankki katsoi aiheelliseksi vetää takaisin jo myöntämänsä lainan, joten liiketoimintaa ei koskaan päästy aloittamaan. Keskeneräinen betoninen liikerakennus seisoi tilan mailla tyhjillään toistakymmentä vuotta, kunnes 1960-luvun lopulla siihen asettui vuokralle yhdistys, joka kuntoutti alkoholisteja. Taloa viimeisteltiin asuttavaksi ja siinä oli mm. metalliverstas ja kirjapaino. Kun talossa sitten sattui tulipalo keväällä 1974, yhdistys luopui toiminnasta.

Lauran kuoleman jälkeen tilaa hoitivat vuosien ajan Paavo ja hänen alaikäiset lapsensa. Paavon naimaton sisar Martta asui tilalla vanhassa päärakennuksessa omassa hellahuoneessaan. Sitä mukaa kun Paavon lapset aikuistuivat, he vähitellen lähtivät maailmalle: opiskelivat ja menivät töihin. Paavo luopui eläintenpidosta, vaikka remontoikin vielä tiilinavettaa, mm. valoi betonisen välipohjan ja laajensi vinttitilan nykyisiin mittoihinsa.

1970-luvulla jo vanhaksi käynyt hirsinen päärakennus koki kovia, ja Paavo ja tilalla asuneet lapset muuttivat nyt tyhjänä olleeseen Saharintien liikerakennukseen, jota alettiin käyttää asumiseen ja muuhun tilan toimintaan. Traktorit, aurat ja muut viljapelloilla tarvittavat koneet pidettiin myös siellä, lähellä Patun verstasta, joka oli talon alakerrassa. Taloa alettiin kutsua Patulaksi.

Paavon lasten perheille 1970-1990-luvuilla tämä Patula tuli hyvin tutuksi paikaksi, ja se oli sisarukselle mieluinen kohtaamispaikka. He myös auttelivat tarpeen mukaan viljelytöissä, mm. perunannostossa ja myöhempinä vuosina heinätöissä.

1980-luvulla tilaa viljelivät Paavo ja hänen kolmanneksi nuorin lapsensa Taru. Tilan vanha päärakennus oli täysin autiona Martan kuoltua 1983, talousrakennukset myös olivat käyttämättöminä. – Vanha päärakennus on edelleen olemassa, vanhalla paikallaan, hirsikehikkona.

1990-luvulla tila perikunnan omistuksessa

1990-luvun alussa Paavon sairastui vakavasti ja joutui luopumaan toimistaan tilalla. Samalla hän myös luopui tilasta luovuttaen sen lapsilleen. Hän kuoli vuonna 1996.

Paavoin väistyessä aloitettiin tilalla jälleen pientä eläintoimintaa, vanhaan talliin rakennettiin hevoskarsinoita. Osassa oli hevosia, ja yhteen karsinaan Taru otti pari vasikkaa. Näin tuotantoeläimet palasivat tilalle. Myöhemmin lehmäroduksi vaihtui liharotu ja navetta kunnostettiin niitä varten. Tila myös siirtyi luomu-viljelyyn.

1990-luvulla tilaa hoitivat kolme sisarta: Taru, Ruotsissa opiskellut kolmanneksi vanhin sisarus Terhikki ja sekä toiseksi nuorin, seminologina tuollon työskennelyt Tarja. Tilan omistivat edelleen Paavon lapset yhdessä, joista myös kaksi vanhinta, Merja ja Jyrki, asuivat lähiseudulla Mäntsälässä. 1990-luku oli tilalle uuden nousun aikaa, tilalla oli useita hevosia, lihalehmiä ja kaikkien sisarusten yhteisvoimin vanhoja rakennuksia kunnostettiin, pihapiirejä siistittiin ja tilan toiminta vakiintui jälleen.

2000-luvun alku

1990-luvun lopulla Terhikki meni naimisiin sulhasensa Taiston kanssa. Vähitellen Taru ja Tarja muuttivat muualle, ja Terhikki ja Taisto pitivät tilaa kahdestaan. Terhikki lunasti tilan itselleen sisaruksiltaan 2002. Tämän jaon yhteydessä osa tilasta lohkottiin tonteiksi. Myös Patula, vanha liikekiinteistö Saharintie 2:ssa, lohkottiin omaksi tontikseen, joka myytiin lopulta ulkopuolisille 2006. Jaon jälkeen Terhikki ja Taisto rakensivat uuden päärakennuksen vanhan lähelle, johon muuttivat 2004. Myöhemmin Taru palasi tilalle, ja asuu siellä edelleen vanhassa alituvassa.

Vuonna 2011 Terhikki Sahari lahjoitti tilan Biodynaamisen viljelyn säätiölle, joka omistaa nyt tilan maat. Tilan toimintaa ja rakennuksia hallinnoi tällä hetkellä Heinolan maatilayhteisön osuuskunta ry.

/Historian kokosi Merja C. ja Laura C.//lähteet: haastattelut, Mäntsälän historia I ja II, Markku Saharin  v.2011 tekemät Saharin suvun sukuselvitys sekä selvitys Nummisten kylän asuttamisesta  sekä vanhat asiakirjat/

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s